Eläkkeele päästyään Kaarina vietti kaiket kesät lapsuudenkodissaan. Muutti sinne huhtikuussa ja syksystä riippuen, syys-lokakuussa takaisin kaupunkiin. Alkuunsa Tauno tuli mukana, mutta huonon kauden sattuessa, ei osannut rauhoittua siellä. Joten Kaarina katsoi paremmaksi jättää Tauno kaupunkiin.

Eräänä päivänä tuli mies pihaan. Puhui ja puhui, eikä Kaarina saanut selvää, mistä on kyse. Sanat ymmärsi, muttei lauseiden sisältöä. Puhe muuttui jo huudoksi ja mies mainitsi Taunon. Kaarina päätteli, miehen etsivän Taunoa ja jos Tauno on vaikka jäänyt velkaa tai jotain vastaavaa, kun toinen on niin kiihdyksissä. Kaarina selittää, ettei Tauno täällä ole. Pahoittelee vielä, kun mies on suotta niin pitkän matkan tehnyt, mutta Tauno löytyisi kaupungista. Menee sisälle ja vetää oven perässään lukkoon. Mies seisoo pihalla hetken ja viimein poistuu paikalta palaamatta.

Seuraavana päivänä Kaarina näkee naapurimiehen ja vaihtavat sanan pari. Naapurissakin oli käynyt vieras tai ei niin vieras oli esitellyt itsensä, kun epäili, ettei naapuri enää muistaisi Kaukoa.

Niin vuodet vierii ja muuttaa ihmistä. Kaarina ei ollut tunnistanut entistä aviomiestään. Ehkä niin parempi. Koirakin puree herkemmin, jos haistaa toisessa pelon. Mutta Kaarina haki kirveen ja laittoi sen sängyn päätyyn. Häntä oli lyöty riittämiin yhdelle ihmisiälle.